Tässä ja nyt.

Viime viikkoina, kaiken sairastelujen ja väsymyksen kourissa, on äitinä oleminen tuntunut uuvuttavalta. Uhmaikäisen kiukuttelua, vauvan itkua ja kitinää, huonosti nukuttua öitä, ja sen sellaista...

Tännään havahdun siihen, että eilinen ja tämä päivä on ollut hyviä. Niin hyviä. Vauva on ollut nämä päivät ihana, oma itsensä. Höpötelevä ja hassutteleva. Nauravainen.

Tänään huomasin miettiväni äitinä olemista positiivisin miettin. Kuinka paljon nämä pienet ihmiset antavatkaan elämän sisältöä. Pieni, kesken päiväunilta herännyt muruseni, käpertyi syliini jatkamaan uniaan. En raskinu laskea häntä siitä mihinkään, vaan ihastelin häntä siinä tunnin. Samalla seurasin haikein mielin, kyyneleet poskilla valuen, toista muruani ikkunasta. Kuinka äitin pieni poika on jo niin iso. Yksin puistossa, kaverin kanssa. Kaksi ihanaa, samankokosta poikaa kyyköttää teepaijat päällä ja kumpparit jalassa vierekkäin ja tutkivat jotakin. Laskevat peräkkäin mäkeä. Tekevät toisilleen mäkeen tunnelin. Juoksevat peräkanaa. Kiipeävät rimpuilutelineissä. Rakastan niin seurata niien leikkejä. Niin sulosia. Ja pieniä silti. Ja kuinka onnellinen olen siitä, että muruseni on löytänyt pihaleikkeihin kaverin.

Nauran mielessäni ajatuksille, joita mietin esikoisen vauva-aikana. Olin silloin sitä mieltä, että en uskalla ja raski päästää omia koskaan yksin ulos, ja ainakaan mihinkään rimpuilemaan. Ja kuinka pieni-iso poikani totesi tännään,  piipahtaessaan sisällä : "äiti,minä kiipetin ylöt. Ihan kolkialle. En minä tippunu tieltä yhtään. "

Olen niin onnellinen. Kuinka paljon hyvää olen elämääni saanut. Kuinka kiitollinen oon. En jaksa murehtia huomista, vaan nautin tästä hetkestä, joka on käsillä tässä ja nyt. Tässä.

Jospa näillä positiivisilla voimavaroilla saatais selätettyä  viimeinkin se flunssa ja korvatulehus meijän Naantalin auringolta :)