Huh, ihan mahotonta tämä ajanjuoksu. Lähes vuosi siitä, kun edellisen kerran kävin täällä jotakin raapustamassa. Harmittaa, että tänne kirjautuminen tuntuu niin isotöiseltä, että tämä meinaa aivan jäädä instan jalkoihin. Nyt kuitenkin tulin käymään ja julkaisemaan luonnoksissa olleen postauksen. Tämä on kirjoittettu aika tasan vuosi sitten, juuri tämän tapahtuneen tilanteen jäkeen. Olen päässyt asiasta jo yli, syyskuussa olleeseen laskettuun päivään asti kuljin mielessäni sitä raskausaikaa. Mutta tässäpä siis vuoden takaisia ajatuksia kokemuksestani.
..................................................................
Olo on tyhjä ja jotenki kertakaikkisen voipunut. Hetki sitten koettu keskemeno on hetkessä pudottanut onnellisuuden kuplasta maanpinnalle ja epätoivoon. 11 viikkoa ja neljä päivää ehdimme leijua suloisessa ja onnellisessa kuplassa, kutkuttavassa olotilassa, että meille olisi tulossa syysvauva. En jotenki osannut pelätä tai aavistaa, että tämä onni ja auvoisa olotila päättyisi pian surullisella tavalla. Toki olin tiedostanut riskit ja tiesin kyllä, että viikon 12 jälkeen riskit keskenmenolle pienentyy huomattavasti. Mutta silti jotenki toivon ja olin ajatellut, että olin ohittanut jo ne kriittiset viikot.
Näiden vajaan 12 viikon aikana olin niin ehtinyt myhäillä mielessäni ja leijunut ajatuksessa, että sisälläni kasvaa pieni, uusi elämä. Ajatuksissani olin ehtinyt jo pohtia monenlaisia tulevaisuuteen liittyviä seikkoja; nimiasiaa, kummeja, tulevia hankintoja, kuvitellut syksyistä kotiäidin arkea. Valmistaudun tuleviin asioihin aina hyvissä ajoin ja niimpä nyttenkin olin lukemattomia kertoja jo surffaillut netissä tutkien vaunuja ja turvakaukaloita sekä tsekannut äitiyspakkausta. Miettinyt autonvaihtoa ja kaikkea konkreettista, mikä uuden perheenjäsenen tuloon olisi vaikuttanut.
Olo on niin tyhjä. Kaikki on pyyhkäisty kerrasta pois, syysvauvaa ei synnykkään. Niin surullinen ja kurja mieli. Tämän kokemuksen olisin niiin mieluusti jättänyt kokematta. Ja vielä tapahtumaketjuna tämä sijoittu inhimillisesti ajateltuna niin huonoon paikkaan; reissusta kotiinpaluuseen, noin yheksän tuntiseen ajomatkaan, jota tein lasten kanssa keskenämme. Miten kurjalta ja valtavan pitkältä tuntui matka. Kotiin päästyä tiesin jo sisimmässäni, että mitään ei ole enään jäljellä, mutta silti tilanne piti käydä todentamassa äitiyspolilla. Vastaanotto ja suhtautuminen siellä oli ihanaa ja empaattista.
Haikeana siirrän kesää varten ostamani äitiysvaatteet syrjään. Kaiken jälkeen jäljelle jäi tyhjä syli ja suuri kaipaus vauvaa kohtaan. Niin paljon olen lähettänyt ajatuksia pikkuruiselle vauvallemme, joka ei koskaan päässyt syliin asti.
....................................................................
Ehkäpä palaan tänne joku päivä kertomaan muitakin kuulumisia. :) Aurinkoisia kevättalven päiviä sinne ruudun toiselle puolellekin. Meillä täällä vietellään hiihtolomaa ja luntakin on saatu jo tosi riittävästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti