...

Istun taas, ties kuinka monennetta kertaa tälle vuotta labrassa. Katselen ympärillä olevia ihmisiä. Odotustila on lähes täysi, vain muutamia istuimia siellä täällä on vapaana. Huomaan, että suurin osa ihmisistä on jo keski-iän ylittäneitä ja osa jo lähellä elämän iltaa. Jään miettimään tässä tilassa olevia. Minkä syyn vuoksi itse kukanenki täällä on? Joutuuko muutkin käymään täällä lukuisia kertoja vuojen aikana? Minkähänlaisen elämän tuo vanha rouva on elänyt? Mitä hän on tehnyt työkseen? Onkohan hänellä välittäviä läheisiä vai onko hän yksinäinen? Yksin hän ainaki tuossa nyt istuu. Entä tuo vanha mies, joka istuu nurkassa, selkä niin kyyryssä, että mies on melkein kaksinkerroin? Minkälainen hänen elämäntarinansa on? Hän ainakin vaikuttaa onnelliselta, puhelee vaimolleen ja hörähtää tuon tuostakin nauruun. Menee pilke silmäkulmassa näytteenottohuoneeseen. Ja tulee sieltä poiskin hymy huulilla. Välillä ihmisiä huudetaan sisään ja vuoronumerotkin vaihtuu, tosin hitaasti. Ihmisiä virtaa tasaisesti lisää. Seisahtuvat hetkeksi katsoessaan ympärilleen ja etsiessään itselleen sopivaa istumapaikkaa. Kunnes sitte istahtavat johonkin. Kohta tulee nainen, joka istahtaa aina hetkeksi jonku viereen, kysyy tältä; oisko kahta euroa.  Ja suurimmaksi osaksi vastaa itse samantien kysymykseensä, ei oo. Ja jatkaa kierrosta. Mikä hänen elämäntarinansa? Mihin hän niin kipeästi tarvitsisi just nyt kahta euroa? Tunnelma on ehkä hieman vaivautunut.

Katson omaa lappustani. Vielä on monia ennen minua. Palaan ajatuksissani itseeni. Miksi minä istun tässä? Miksi olen istunut täällä jo niiin monet kerrat aikaisemminki. Minua ahistaa kuulua tähän joukkoon. Eikö kaikki pitkäaikaissairaat olekaan vanhoja tai ainakin vanhempia ihmisiä? Yritän hyväksyä sen tosiasian, että myös nuoret voivat kuulua tähän joukkoon. Tai jopa lapset. En todellakaan ole ainut. Elämäni ei ehkä koskaan palaa takaisin siihen, että olen fyysisesti täysin terve. Ja sen hyväksyminen ei aina tunnu helpolta. On paljon hetkiä ja aikoja, että elämä tuntuu hyvältä ja onnelliselta. Oikeestaan lähes terveeltä. On kaksi ihanaa, tervettä lasta, rakas puoliso ja niin paljon muutakin hyvää. Suurimmaksi osaksi tuntuu onneksi hyvältä. Ja sitte välillä, huonoina hetkinä tuntuu, että elämässä ei oo mittää muutako oireita, lääkkeitä, niien sivuvaikutuksia ja väsyneitä, harmaita sadepäiviä.

Ehkä nämä asiat vaan pitää käydä läpi, tietyin väliajoin tai silloin kun ne mieltä painavat,  että niistä

voi selvitä eteenpäin. Niin se on sitä elämää. Muuta keinoa ei oo kuin hyväksyä asia ja sopeutua sen kans elämiseen, sillä sairasteluun ei pysty ite vaikuttamaan.