Uusia tuulia.

Seuraan lasten leikkiä. Jätskinostoreissulla eksyttiin läheisen päiväkodin pihaan. Eikä minkä ihan tahansa, vaan meijän lasten entisen päiväkodin pihalle. Pyöriä parkkeeratessa kerron pienimmälle, että L ja E ovat olleet täällä hoidossa, kun äiti oli töissä. Pieni vastaa joo joo, minäti päiväkotiin.

Tämä hetki saa mieleni niin mietteliääksi. Muistuu niin mieleen ne ajat, kun silloin 4-vuotias esikoinen ja 2,5- vuotias pikkusisko alottivat hoidon täällä. Ja miten ihanaksi ja rakkaaksi paikaksi tämä piha ja sen sisään kätkemä talo muodostui. Niin ihania ihmisiä oli täällä, että täällä oli lasten hyvä kasvaa isommiksi. Voi kuinka mielellään olisin tänne tuonut myös pienimmän hoitoon, mutta tämä päiväkoti on lakkautettu.

Näiden kotona vietettyjen parin vuojen aikana olen saanut nähä, kun esikoisesta kasvaa ensin esikoululainen ja sitten koululainen.  Saanut saatella keskimmäistä kerhoon ja kavereille ja olla lähettämässä ja vastaanottamassa pientä koululaista. Nähä Een mahtavan mielikuvituksen leikkiessään ja touhottaessaan. Olen saanut seurata vierestä pienen ihmisen alkutaivalta ja kasvamista pikkuruisesta nyytistä omatoimiseksi ja uhmakkaaksi kaksivuotiaaksi. Nähnyt ryömimisen, konttaamisen ja kävelemisen opettelun, kuullut ensimmäiset sanat hänet suustaan ja nyt myöhemmin  puhetta pulppuavat lauseet. Saanut nukuttaa häntä unille, hassutella ja leikkiä yllin kyllin. Käydä vaunulenkeillä pienen tuhistessa vaunuissa, ihastella leikkien kehittymistä. Pyöräillä keskellä päivää pitkin kyliä, murulainen kyytissä milloin kauppaan, perhekerhoon, avoimeen tai vailla päämäärää. Saanut niin nauttia kotiäitiydestä!

Näihin kahteen vuoteen on mahtunut niiin paljon asioita. Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus, että olen saanu viettää nämä hetket kotona. En vaihtaisi näitä hetkiä mihinkää, vaikka kaikki päivät ei oo ollut helppoja ja oma terveyskin on reistannu näinä vuosina enemmän kuin koskaan. Nämä kaksi vuotta on saatu viettää siltikin leppoisasti, itse elämää aikatauluttaen ja tavoitteita asettaen.

Mutta aikansa kutankin. Hetken päästä arkemme muuttuu radikaalisti, kun palaan takaisin töihin. Jännittää, miten selviämme taas arjen ”oravanpyörästä” ja miten saamme arjen rullaamaan mutkattomasti. Ajatukset töiden alottamisesta nostaa pintaan muistot edellisestä kerrasta... Muistan, miten silloinkin jännitin uutta ja erilaista tilannetta. Mutta pienen alkuväsymyksen jälkeen sopeuduimme uuteen arkeen mukavasti. Jospa tälläkin kerralla kävisi samoin. Nyt tilanne on vaan vähän erilainen, sillä lapsia kuskataan kahteen eri paikkaan ja yksi kulkee itse. Pienimmäinen pääsee ihanan ystäväni luo perhepäivähoitoon, keskimmäinen aloittaa eskarin ja menee eskarin päiväkotiin. Esikoinen menee tokalle kouluun ja jatkaa sieltä iltapäiväkerhoon.

Iik, sieltä se uus arki tulee muutaman yön päästä.

Mukavaa syksyn alkua sinnekin, oli se sitten uutta vai vanhaa tuttua jo!